Oli myöhäinen loppukesä, elettiin elokuun loppua. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja häikäisi silmiäni kun astuin ulos lentäkentän aulasta. Ystäväni Elizabeth oli kutsunut minut kahden viikon lomalle Coloradoon setänsä luo. Olin ennenkin vieraillut Yhdysvalloissa, mutta Durango oli minulle paikkana uusi tuttavuus. Varjostin kädelläni silmiäni samalla kun tähyilin tutun näköistä naista parkkipaikalta. Samassa silmiini osui lähestyvä pienikokoinen vaaleaverikkö; tuon leveän hymyn olisin tunnistanut mistä tahansa.
"Liz!" naurahdin ja samassa olinkin jo vanhan ystäväni rutistuksessa.
"Lauren, onpa ihana nähdä pitkästä aikaa! Miten lento meni? Näinkö vähän sinulla on matkatavaroita mukanasi .. osaisinpa minäkin pakata noin tiiviisti. Thomas! Tännepäin!" Elizabeth viittoi auton luona odottavaa aviomiestään meitä vastaan. Minua puolestaan nauratti, Elizabeth oli selvästi entinen puhelias itsensä.
"Lento meni hyvin, kiitos kysymästä. Ja kyllä minä saan nämä kannettua itsekin." hymyilin ja tartuin reippaasti matkalaukkuihini, mutta Liz oli tietenkin eri mieltä.
"Höpsis, Thomas kantaa laukut mielellään, vai mitä kulta?" Liz väläytti aviomiehelleen suloisen hymyn ja sai suukon vastaukseksi ennen kuin Thomas ojensi kätensä minulle ja näin ollen jouduin vielä luopumaan matkalaukustani voidakseni vastata kättelyyn.
"Hauska tavata, minä olen Thomas." tummahiuksinen mies esittäytyi.
"Lauren." minä vastasin hymy huulillani ja pudistin sitten päätäni huvittuneesti, sillä sivusilmällä huomasin Lizin vetävän matkalaukkuni Thomasin jalkojen juureen.
"Sinä se et ole muuttunut yhtään." naurahdin Lizille kun Thomas tarttui muitta mutkitta toimeen ja lähti edeltä näyttämään meille tietä autolle. Liz virnisti ja tarttui sitten käsivarteeni.
"Ihanaa kun olet täällä! Odotahan kunhan näet meidän Capitainin ja sedän tilan. Se on upea paikka." Liz selitti innoissaan ja intoutui sitten kertomaan tarkemmin uudesta hevosestaan ja Coloradon upeista maisemista.
"Joten .. kerrohan lisää siitä hevosestasi." naurahdin kun istuin turvallisesti Thomasin mustan maasturin takapenkillä. Liz ei suurempaa kehotusta kaivannut, vaan nainen kääntyi samantien puoleeni etupenkillä siniset silmät säihkyen.
"No Capitainhan on alunperin kotoisin Euroopasta, Saksasta me se haettiin kesän alussa. Se on entinen kansainvälisen tason kouluratsu, mennyt ihan GP-luokkia." Liz selitti. Muistin vieläkin sen puhelun, kun nainen oli soittanut minulle kesäkuussa tohkeissaan ja ilmoittanut ostaneensa 14-vuotiaan mustan puoliveriorin. Summalla jota en edes tohtinut toistaa ääneen.
"Ajattelitko sinä sitten kisata sillä vielä?" minäkin aloin odottaa entistä suuremmalla innolla tämän kuuluisan Capitainin näkemistä ja Liz nyökkäsi ponnekkaasti ikään kuin olisi osannut jo odottaa kysymystäni.
"Vaativissa luokissa ainakin. Mehän kyllä lähdetään takaisin Kentuckyyn talven tullen, Thomasin vanhempien tilalle. Jossain vaiheessa Capitain on sitten tarkoitus laittaa jalostuskäyttöön, mutta ei nyt vielä. Minä haluan vielä kokeilla onneani sen kanssa kisakentillä .."
"Etsit kuule sille jonkun kivan tamman ja koulutat itsellesi sitten siitä varsasta oman kisatykin koulukentille." minä naurahdin ja Lizin silmissä pilkahti iloisesti.
"Kuuntele nyt, Thomas. Laurenkin ymmärtää minua täysin." vaaleaverikkö huikaisi haaveilevasti ja minä taas kohotin kulmiani.
"Siitä puheen ollen .. miten sinä, Thomas, uskalsit antaa Lizin ostaa sellaisen orin itselleen?" vasta parikymppinen, 157 senttinen ja keijumaisen siro Liz näytti nimittäin kaikkea muuta kuin kuuman puoliveriorin selkään sopivalta ratsastajalta. Thomas naurahti etupenkillä ymmärtäväiseen sävyyn.
"En minä alkuun meinannutkaan uskaltaa, mutta Capitain on todella upealuontoinen kaveri. Se poika päihittää tasaisimmankin ruunan, Capitainin kanssa ei ole kyllä ollut minkäänlaisia ongelmia .. Mutta nyt neidit, saatte käydä tässä kaupassa hankkimassa ruuat ja muut tykötarpeet ennen kuin lähdemme tilalle takaisin." Thomas kehotti kaartaessaan maasturin parkkiin paikallisen marketin pihaan.
Kaupassa oli valoisaa ja Liz sekä kauppakoria kantava Thomas menivät edeltä ruokapuolelle. Minä puolestani jäin lehtihyllylle, josta käteeni tarttui luonnollisesti pari hevoslehteä. Maalla voisi kaivata luettavaa, vaikka tosiasiassa katseeni oli kiinnittänyt toisen lehden kannessa oleva puhtaanvalkoinen arabitamma. Se oli kuin oma Delini ... Ikävä iskeytyi rintaani hetkessä, kun muistelin kolmea yksityishevostani, jotka olin joutunut jättämään loman ajaksi Ranskaan erään hyvän ystäväni omistamalle yksityistallille. Tiesin Cecen pitävän hyvää huolta rakkaimmistani, mutta jopa kahden viikonkin loma tuntui tällä hetkellä aivan liian pitkältä ajalta olla erossa kuvankauniista arabialaisistani; jo vähän iäkkäämmästä Dejá Vu-tammastani, joka oli ollut minulla jo vuosia, sekä sen kahdesta pojasta, Shanista ja Casista. Muita hevosia minulla ei ollutkaan ja nuo kolme merkkasivat näin ollen minulle koko maailmaa. Kaihoisiin ajatuksiini uppoutuneena peräännyin pari askelta ja käännyin ympäri vain törmätäkseni suinpäin johonkuhun. Oli vähällä etten pyllähtänyt maahan istualleni, itseasiassa vain minuun törmännyt ihminen esti kaatumiseni tarttumalla minua käsivarresta. Tai itseasiassa minähän se olin törmännyt häneen ...
"Anteeksi kauheasti!" pahoittelin refleksinomaisesti samalla kun yritin estää lehtiä luisumasta sormistani lattialle - turhaan. Huokaisin ja kyykistyin nopeasti niin kuin ilmeisesti teki tämä toinenkin ja nyt päämme kolahtivat yhteen, sen verran tujakasti, että tällä kertaa minä todellakin horjahdin lattialle istumaan. "Ai helkkari .." mutisin ja hieroin otsaani ennen kuin kohotin katseeni tähän onnettomaan kohtalotoveriini. "Olethan .." sanat kuitenkin unohtuivat huulille kun kohtasin lämpimänruskeiden silmien huolestuneen katseen.
"Oletko kunnossa?" miehellä oli matala ääni ja tämä ojensi kättään minua kohden ikään kuin aikoisi auttaa minut takaisin jaloilleni. Ja sitä hän varmaan yrittikin. Punastuin ja ojensin käteni miehelle.
"Joo, ei tässä mitään. Tämän siitä saa kun maleksii ajatuksissaan eikä tajua katsoa ympärilleen ..." suoristautuessani huomasin katsovani silmiin hieman itseäni pidempää ja ehkä pari vuotta vanhempaa miestä, jolla oli korpinmusta tukka ja kauniisti ruskettunut iho. Pakostakin ensimmäisenä mieleeni tulvahti ajatus intiaaneista. Rykäisin. "Eihän sinuun vain sattunut?"
"Ei suinkaan, on sitä kovempiakin tällejä tullut otettua. Sinä taidat olla kanssa hevosihmisiä." mies hymyili ja hämmentyneen ilmeeni huomatessaan viittasi lattialta puolestani keräämiinsä hevoslehtiin. Ja mitä minä tein? Punastuin uudelleen tietenkin ja minä kun edes ollut yleensä punastelevaa tyyppiä.
"Ai, joo, niin." takeltelin kunnes ymmärsin tulkita miehen sanoja vähän paremmin.
"Hetkinen, onko sinullakin hevosia?"
"Yksi vain tällä hetkellä, quartertamma. Teen kyllä töitä paikallisilla tiloilla. Sam Ely." mies ojensi kätensä minua kohti hymy huulillaan ja olin juuri tarttumaisillani miehen käteen, kun kassojen suunnalta kuuluva huudahdus keskeytti minut.
"Lauren! Thomas, täällä hän on! Lauren, tule jo mennään!" Liz näkyi viittovan ja minä hätkähdin.
"Oi, minun pitää mennä. Anteeksi vielä kerran." lausahdin hätäisesti Samille ja kiirehdin sitten puolijuoksua Lizin luo. Sam kuului huutavan jotain perääni, mutta en saanut selvää mitä. Vasta autossa tajusinkin että katselemani hevoslehdet olivat unohtuneet tapaamani miehen syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti